Marjo
Liikunta ei ole kuulunut Marjon elämään millään tavalla lähes neljäänkymmeneen vuoteen. Nuoruusvuodet kuitenkin kuluivat aktiiviurheilun merkeissä, kilpailuvietti oli kova ja koululiikunta oli parasta mitä tyttö tiesi. Sitten kaikki muuttui.
– Tuli joku ikä ja ravintolat ja tupakka ja pojat, kaikki sellainen. Liikunta ei vaan enää napannut tippaakaan.
Marjoa ihmetyttää niiden ihmisten puheet, jotka sanovat saavansa liikunnasta valtavaa hyvänolon tunnetta. Hänelle liikkumisen riemu on hämärän peitossa.
– Jos mut joskus joku on saanut houkuteltua kävelylle, niin aattelen vaan koko ajan, että kuinka kauan mun pitää vielä kävellä. Tai mun yksi ystävä on monta kertaa pyytänyt, että lähde hänen kanssaan semmoiselle vaellukselle. Niin miksi? Ei kiitos.
Jalkojen laahausta hautausmaalla
Ainoa miellyttävä kävelypaikka Marjon mielestä on hautausmaa, jossa voi hiljalleen luuhata ja laahustaa, pysähdellä lukemaan hautakiviä. Kotiovelta hautausmaalle on noin kilometri, sen matkan hän hurauttaa autolla.
– Ei se mulle mikään harrastus ole, mutta se on sitä mun kävelyä, luuhaaminen tai jalkojen laahaaminen.
Marjo on hyvin tietoinen, että liikkuminen tekisi hänelle hyvää. Takana on lukuisia yrityksiä ottaa itseään niskasta kiinni ja aloittaa fyysisesti aktiivisempi elämä. Puristava housunkaulus on jokapäiväinen muistutus siitä, että ylimääräisiä kiloja kertyy.
– Kasvatan semmoista kalakukkoa tähän navan päälle. Se on niin kuin pehmeä pullataikina, rollukka, minkä saa rullattua, sinne housuun tungettua. Hirveen vaikea istua, aina pitää avata napit.
Painon nousukaan ei vielä ole saanut naista liikkeelle. Kertyneet kilot kun eivät juuri näy päälle, eikä kukaan huomauttele asiasta.
Ei ikinä ryhmäliikuntaan
Marjon painajainen on, että hänet pakotettaisiin ohjatulle liikuntatunnille.
– Ensteks pahin asia, mitä mulle voisi tapahtua, olisi se, että mut laitettais semmoiseen ryhmäliikuntaryhmään. Missä on paljon ihmisiä ja iso peili, ja sitten siellä joku ohjaa ja pitäisi tehdä yhtä aikaa jotain liikkeitä. Ja näkisin siitä peilistä, miten väärin ja miten epätahtiin ja miten jäykästi teen ne liikkeet.
Ihan yhtä kamalaa olisi kuntosali. Miksi tuntemukset ovat näin negatiivisia, siihen Marjolla ei ole selitystä.
– Ei mulle kukaan ole nauranut tai kukaan ei ole sanonut, että mää näytän tyhmältä tai tää liikunta ei sovi mulle. Se on vaan joku korvien välinen juttu.
Liikunnalla leuhottajat ärsyttävät
Liikuntaa kaihtavan Marjon päivä alkaa kehnosti, jos somekaverit kehuvat kuntoilusuorituksillaan.
– Mun päivähän menee pilalle välittömästi, jos aamulla avaan Facebookin, ja joku on käynyt sinne leuhottamaan, että mitenkä oon nyt aamukuudelta käynyt jo lenkillä ja polkenut kymmenen kilometriä töihin pyörällä, vaikka vettä satoikin tosi paljon, ja aamiaiseksi join vihersmoothien!
Marjo arvelee, että yksi syy ärsytykseen on, että hän ei ole alkuunkaan aamuihminen. Liikunnasta puhuttaessa hän ei kyllä ole iltaihminenkään.
– Kun mää tulen töistä kotia, niin ei mulla tulisi mieleenkään, että lähtisin lenkille tai uimahalliin tai kuntosalille. Menen tosi mielelläni sohvalle katsomaan jotain brittidekkaria tai lukemaan kirjaa. Tai sitten voin leuka loksahtaneen, maailma pysähtyneenä vaan istua siinä soffalla.
Presidentti Kekkosen kuuluisa lausahdus, että kaikki syyt, jotka estävät sinua liikkumasta ovat tekosyitä, saa Marjolta täystyrmäyksen.
– Se on ihan puppua! Mun syyt on ne, että mua ei huvita, mää en jaksa ja mua ei kiinnosta. Ei ne ole mulle mitään tekosyitä, ne on ihan todellisia syitä mulle!
Rasvamaksa vaanii
Liikkumattomuudesta huolimatta Marjo kokee olevansa rautaisessa kunnossa, vaikka toteaakin samaan hengenvetoon, että totuus taitaa olla jotain ihan muuta. Huoli terveydestä ei ole ollut vielä riittävän suuri, jotta hän olisi löytänyt motivaation lisätä liikkumista. Keskivartalolle kertyvä rasva on alkanut kuitenkin viime aikoina mietityttää.
– Iltapäivälehdet nyt hirveesti tuuttaa sitä rasvamaksa-asiaa, että se ei olekaan enää alkoholistien vaiva, vaan se on just semmoinen vaiva, mikä vois tulla mulle. Mää ymmärrän sen ihan täysin. Jos mää nyt kasvatan tätä vyötärönseutua, niin totta kai sitä rasvaa kertyy sen maksankin ympärille, ja se ei ole terveellistä.
Vielä Marjoa ei asia pelota, mutta hän toivoo, että ymmärtäisi reagoida asiaan ennen kuin on liian myöhäistä.
Älykello jäi laatikkoon
Arkiliikkuminen on Marjolle vieras käsite. Autolla taittuvat lyhyetkin matkat ja hissi voittaa aina portaat. Motivoidakseen itseään liikkumaan hän osti älykellon ja asetti päivittäiseksi askeltavoitteeksi maltillisesti 7000. Kuukauden päivät motivaatio olikin korkealla ja lisäaskelia piti hakea vaikka kauppareissulla hyllyjen välissä kävelemällä. Mutta sitten loppui into.
– Sitten se kello rupesi ärsyttämään ihan valtavasti, kun se koko ajan muistutteli, että ei ole tavoite täynnä. Kun menet nukkumaan, niin huomaat sen oman epäonnistumisen, että en mä nyt saanut tätä tänäänkään. Kello oli tosi helppo jättää sinne yöpöydän laatikkoon.
Monelle ihmiselle voi olla vaikeaa vain olla tekemättä mitään. Marjolle se on helppoa.
– Osaan sen taidon. Oon töissä tosi kova suorittaja ja monessa muussakin asiassa, mutta tässä liikuntapuolessa en ole minkään valtakunnan suorittaja.
Vaikka liikunta ja liikkuminen ovat Marjolle vieraita asioita, hän toivoo, että pystyisi vielä korjaamaan elämäntapojaan. Vielä siihen ei kuitenkaan ole tarpeeksi halua ja tahtoa. Hieman häntä hirvittää, että löytää itsestään jo vanhan äitinsä piirteitä.
– Kyllähän mä huomaan, kun nousen autosta, että ähkin kuin mun äiti, kahdeksankymppinen. Mutta en mä silti nyt vielä osaa tehdä sen asian eteen yhtään mitään.