Janne
Vaikka Janne kouluaikaan ui kilpaa ja kävi lenkillä, ei liikunnasta koskaan tullut hänelle erityisen hyvä olo. Itse asiassa hengästymisestä tuli epämiellyttävä olo.
– Arvelen, että mulla on semmoiset geenit, jotka ei erityisemmin tuota endorfiineja liikunnan yhteydessä.
Hyvää oloa hän sen sijaan saa siitä, kun lukee, ajattelee, kirjoittaa tai keksii jotain. Mutta liikunta on vieras asia.
– Ne, jotka sanovat, että heille tulee euforinen olo liikunnasta, niin heille varmaan tulee. Ihmiset nauttivat eri asioista.
Hyväksi mainostetun arkiliikkumisen Janne suostuu ymmärtämään vain yhdellä tavalla.
– Arkiliikkuminen on hirveän hyvä juttu. Mulla on lataushybridiauto ja se kulkee arkena täällä kaupungissa tosi äänettömästi ja pehmeästi. Sillä pääsee oikein mukavasti arkiset asiat hoitamaan. Kävelen kyllä kauppaan ja kaupasta pois, mutta muuten teen jotain muuta kuin arkiliikun.
Vannoutuneen automiehen on vaikea ymmärtää, kuinka hän voisi sadepäivänä hoitaa juoksevat asiat polkupyörällä. Siitä tulisi vain kiukkuinen olo.
Vaimo patistaa liikkeelle
Jannen vaimo yrittää saada miestään päivittäin liikkeelle, mutta aika huonolla menestyksellä.
– Meille tulee kyllä sanaharkkaa tästä liikuntakysymyksestä, mutta se menee yleensä aika samoja latuja. Vaimo sanoo, että sun pitäisi liikkua, ja mä sanon, että nii-i – ja siihen se sitten yleensä jää.
Joskus Janne päätyy vaimonsa kanssa kävelylle, mutta paljon mieluummin hän istuu iltaa keskustellen.
– En voi ajatella, että meidän avioliitto olisi erityisesti onnellisempi, jos meillä olisi samanlaiset tuulipuvut ja tuolla suhistaisiin yhdessä.
Viileänä kauniina syyspäivänä Janne saattaa ihan oma-aloitteisesti lähteä ihailemaan ruskaa, mutta siihen se sitten jää. Eikä hän usko asioiden muuttuvan. Mies vannoo, ettei hänestä tule seitsemänkymppisenä mitään himohiihtäjää.
Valistus ei auta
Edes laihtuakseen Janne ei aio aloittaa liikuntaa, ja siihen on selvät perustelut.
– Jos lähden kävelemään tuon vieressä olevan järven ympäri, niin aika pitkään saa kävellä ennen kuin kilo on poissa. Jos jätän muutaman makkaraviipaleen pois, niin aika äkkiä se kilo lähtee sitten.
Janne kertoo varsin hyvin tietävänsä, mitä hyötyä liikkumisesta ihmiselle on. Hän ei myöskään usko liikuntavalistuksen voimaan.
– Hämmästyn, jos Suomesta löytyy joku liikkumaton, joka ei tiedä, että kannattaisi liikkua. Ei se syy ole siinä, että me ei tiedetä, vaan kerta kaikkiaan se asia ei puhuttele.
Mitä seurauksia liikkumattomuudesta on, siitä mies ei suuresti kanna huolta.
– Jääkö minulta elinvuosia puuttumaan, en tiedä, ja se ei enää häiritse siinä vaiheessa minua. Ja on hyvin mahdollista, ettei se niin hirveän paljon pidempää elämää mulle toisi, vaikka ryhtyisin tässä viidenkympin tienoilla lycra-mieheksi.
Toisinajattelija, ja ylpeä siitä
Janne arvelee, että aika moni ihminen on niin individualisti, että ajatus ryhmäliikunnasta on vastenmielinen. Hän kokee samoin.
– Ryhmäliikunnassa minua ärsyttää kaksi pientä asiaa: ensiksi se ryhmä ja toiseksi se liikunta. Kaikki ei ole joukkuepelaajia. Kaikki missä on melua, iso ihmisjoukko ja tekopirteä asenne, saa minut välittömästi poistumaan paikalta.
Vaikka Jannea ei saa ryhmään liikkumaan, tunnustaa hän kuitenkin sen verran liikkuvansa, että käy harrastamassa ammuntaa. Siinäkin kuulemma tulee hiki, kun laittaa liikaa päälle.
Useimmat suhtautuvat liikuntaan ja liikkumiseen ainakin jossain määrin positiivisesti. Janne tietää uivansa vastavirtaan ja on valmis ottamaan vastaan kritiikin.
– Epäilisin, että yhteiskunnassa on jonkinlainen pohjavire, että näitä minun valintojani paheksutaan. Mutta arvatkaas mitä – ihan sama. Olen tehnyt tämän valinnan ja elän tämän kanssa.