Koululiikunta: Karmeat kokemukset jättävät jälkensä, mutta ikävistä muistoista voi päästä yli

Liikkuva aikuinen, Oma terveys

Karmeat koululiikuntakokemukset ovat keskustelunaiheena oikea kestosuosikki. Tarinoiden ytimessä tuntuvat olevan jatkuva kilpaileminen ja mittaaminen sekä tietenkin joukkuejaot, joissa kapteenit saivat valinnoillaan pistää luokkakaverit paremmuusjärjestykseen. Joidenkin mielestä jälki on ollut niin pahaa, ettei liikunnan ilo ole palannut vielä aikuisiälläkään. Onneksi asialle on paljon tehtävissä, jos vaan antaa liikunnalle uuden mahdollisuuden.

Miksi juuri liikunta, miksi ei vaikka matikka?

Kouluajoilta on saattanut jäädä mieleen useitakin ikäviä muistoja, mutta vaikuttaa siltä, että juuri liikuntatunneilla on tässä johtava asema. Miksi kauhutarinoita ei nouse vastaavasti myös tuskanhikeä tuottavasta matikasta tai mahdottomalta tuntuvasta ompelukoneen käytöstä?

Kehollisuus korostuu muihin oppiaineisiin nähden, ja tämän myötä hankalat tilanteet saattavat myös jäädä mieleen vahvemmin.

Jyväskylän yliopiston liikuntatieteellisen tiedekunnan apulaisprofessori Arja Sääkslahti kiteyttää liikunnan keskeisimmät eroavaisuudet oppiaineena sanoin ”kehollinen ja näkyvä”. Kehollisuus korostuu muihin oppiaineisiin nähden, ja tämän myötä hankalat tilanteet saattavat myös jäädä mieleen vahvemmin. Tekeminen on lisäksi hyvin näkyvää, eikä virheitä voi vain kumittaa pois. Sääkslahden mukaan tämä kaikki pyritään ottamaan nykyisin huomioon opetuksen suunnittelussa.

– Sisällöt täytyy suunnitella niin, että jokainen pystyy tekemään jotain. Lisäksi pyritään siihen, että kaikki tekevät tunnilla yhtä aikaa. Näin vältetään tilanteita, jossa yksi tekee ja muut katsovat samalla ehkä naureskellen. Tällaiset tilanteet voivat olla häpeällisiä ja luoda kokemuksen siitä, että on julkisesti nöyryytettävänä.

Opetuksen taso ja käsitys pedagogisista toimintatavoista on menneisyydessä ollut jossain määrin erilaista ja nykypäivään verrattuna puutteellista. Näkemys tuntien sisällöstä ja tavoitteista on voinut olla kapeakatseisempaa, ja opettajan rooli sekä auktoriteetti erilainen. Oppilaiden osallistumista vaikeuttavat vammat tai huonovointisuus on saatettu sivuuttaa herkemmin, ja kilpailun ja arvioinnin merkitys on ollut vahvempaa.

– Monesti asia, joka muistetaan ikävänä, on kilpailullisuus. Osa motivoituu todella paljon, mutta kaikki eivät koe kilpailemista innostavana, ja on ikävää, jos opettajalla ei ole ollut monipuolisempia keinoja toteuttaa opetusta.

Nöyryyttävä huutojako

Koululiikunnan ikävistä kokemuksista puhuttaessa yksi nousee ylitse muiden: huutojako. Kyseessä on ryhmäjako, jossa kapteenit eli luokan lahjakkaimmat liikkujat valitsevat vuorotellen pelaajia omaan joukkueeseensa ja viimeisiksi jäljelle jäävät todennäköisesti kerrasta toiseen samat oppilaat. Kokemus on nöyryyttävä häntäpään oppilaille ja kiusallinen koko porukalle.

Tapa on peräisin monien vuosikymmenten takaa, mutta se on joissain kouluissa elänyt ainakin vielä 2010-luvulle saakka. Kyseessä ei siis ole jokin esihistoriallinen kömmähdys.Päällimmäisenä mielessä onkin kysymys, miksi ihmeessä tätä tapaa on käytetty ja vielä näin pitkään. Apulaisprofessori Arja Sääkslahti ihmettelee samaa.

– Tämä on erittäin hyvä kysymys! Meillä on liikunnanopettajakoulutuksessa opettajakunta, joka varmasti tekee selväksi, että huutojako ei ole ryhmäjakoperuste missään nimessä juuri näiden negatiivisten kokemusten kautta. Kaikkemme yritetään sen eteen, että sitä ei tule käyttää. Sääkslahti uskoo saman suhtautumisen vallitsevan myös luokanopettajakoulutuksen puolella, mikä valaa uskoa siihen, että tapa on viimeistään nyt jäänyt kokonaan pois koululiikunnasta.

Kaikilla mahdollisuus hyvään numeroon

Huutojakojen lisäksi liikuntatunneista on matkan varrella karsittu pois muutakin. Tänä päivänä liikunnan numeroa eivät määritä Cooper- tai kuntotestit. Itse asiassa mittaustulosten kerääminen ja niiden arviointi eivät ylipäätään kuulu opetukseen. Nykyisen opetussuunnitelman mukaan liikunnan numero todistuksessa ei saa perustua kuntotestitulostaulukoihin. Sääkslahti on vakuuttunut, että näin myös todella toimitaan.

– Ei sellaisia enää tehdä. Edellisen opetussuunnitelman aikana tällaisia käytänteitä on osalla opettajista ollut, mutta se on muuttunut radikaalisti jo nyt voimassa olevaan eli 2014 julkaistuun versioon.

Nykyisten arviointikriteerien nähdään olevan reilumpia kaikille, eikä ainoastaan liikunnallisesti lahjakkaille oppilaille.

– Fyysistä kuntoa ja sen tasoa ei käytetä arvioinnin perusteena. Lähtökohtaisesti jokaisella on mahdollisuus saada hyvä numero.

Opetussuunnitelman perustana on elämässä tarvittavien tietojen ja taitojen kehittäminen. Käytännön tasolla liikunnan numero määräytyy kymmenen erilaisen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista toimintakykyä huomioon ottavan tavoitteen mukaan.Toimintaa tunneilla arvioidaan suhteessa asetettuihin tavoitteisiin ja yksilön liikuntatuntien aikana osoittamaan omaan edistymiseen, ei siis taulukoiden perusteella tai oppilaita vertaamalla. Myöskään vapaa-ajan liikuntaharrastukset eivät vaikuta arviointiin.

Uusi aika, uudet haasteet

Myös tämän päivän liikunnan opetuksessa on omat haasteensa. Sääkslahti nostaa esille hyvää tavoittelevat tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kysymykset, jotka saattavatkin kääntyä ongelmiksi.

– Kuudesluokkalaisten uimataitotutkimuksessa oli kysytty, millaiset tekijät vievät intoa ja halukkuutta osallistua uintitunneille. Esille nousi se, kun tytöt ja pojat ovat samassa ryhmässä. Sekaryhmässä uiminen on vähentänyt nimenomaan tyttöjen halukkuutta osallistua uintitunneille. Tilanne koetaan liian epämukavaksi ja keksitään jokin syy jättäytyä pois. Sellainen huoli ja pelko tässä on, että onko tasa-arvoon pyrkiminen tuottanutkin nyt eriarvoistumista.

Myös pukuhuoneen valinta on aiheuttanut ikäviä tilanteita niiden oppilaiden keskuudessa, jotka eivät koe kumpaakaan vaihtoehtoa täysin omakseen. Sääkslahden mukaan nämä ovat opettajillekin merkittäviä pedagogisia haasteita.

– Pitäisi pystyä luomaan sellaiset olosuhteet, etteivät nämä asiat nouse esiin ja aiheuta juuri niitä ikäviä muistoja koululiikunnasta.

”Ulkoisen olemuksen tai ominaisuuksien ei pitäisi koskaan olla oman arvon mittarina.”

Arja Sääkslahti

Ikävien muistojen välttämiseksi Sääkslahti haluaa alleviivata opettajien pedagogisia taitoja ja didaktisia keinoja tunnin järjestämisessä.

– Mielekästä toimintaa tulee olla koko ajan niin paljon, ettei aikaa jää muiden seuraamiseen, vaan fokus on omassa tekemisessä. Tärkeintä on hyväksyä oma habitus, nauttia siitä mitä jo osaa, ja tavoitella sellaisia asioita, mitä itse haluaa. Ulkoisen olemuksen tai ominaisuuksien ei pitäisi koskaan olla oman arvon mittarina.

Trauma vai ikävä muisto?

Jotkut kutsuvat koululiikunnan jättämiä kurjia kokemuksiaan traumaksi, joka on vienyt kyvyn nauttia liikunnasta aikuisiällä. Vähättelemättä liikuntatuntien ikäviä kokemuksia terveyspsykologian erikoispsykologi Anu Kangasniemi toteaa, että pääsääntöisesti kyse ei ole niinkään traumasta, vaan enemmänkin epämiellyttävästä lapsuuteen sijoittuvasta muistosta, joka nousee herkästi esiin, kun keskustelut liittyvät liikuntaan tai liikunnan harrastamiseen. Niillä saatetaan myös selittää itselle tai muille sitä, miksi itseään ei saa tänä päivänä liikkeelle.

– Traumaattinen tapahtuma on tyypillisesti sellainen kokemus, joka on epätavallisen järkyttävä, jollain tapaa katastrofaalinen tai henkeä uhkaava. Se eroaa yksittäisistä ikävistä muistoista siten, että se häiritsee toistuvasti mielessä ja vaikeuttaa tällä tavoin normaalia elämää.

Ikävät koulumuistot voivat värittää suhtautumista liikuntaan. Oma vaikutuksensa voi olla myös esimerkiksi nettikirjoituksilla, joissa tyypillisesti jaetaan juuri ne kaikkein mieleenpainuvimmat negatiiviset kokemukset koululiikunnasta. Kangasniemen mukaan kyky päästää irti negatiivisista kokemuksista on hyvin yksilöllistä.

– Psykologisen joustavuuden ilmiö selittää tätä hyvin. He, joilla on korkeampi psykologinen joustavuus, kykenevät paremmin käsittelemään kielteisiäkin tapahtumia ja elämään omien halujensa sekä arvojensa mukaan ilman, että tunteet tai menneet muistot vaikuttavat tähän tarpeettoman paljon. Osataan siis käsitellä tunteet tunteina, eikä anneta niiden ohjata käyttäytymistä. Kyseessä on yksilöllinen taito, jota jokainen voi kuitenkin kehittää.

Liikunnalle uusi mahdollisuus

Voisiko liikkumiselle antaa uuden mahdollisuuden ikävistä koulumuistoista huolimatta? Apulaisprofessori Arja Sääkslahti alleviivaa, että koululiikunta on oppiaine, eikä se ole suoraan rinnastettavissa vapaa-ajan harrastuksiin. Tämän vuoksi myöskään lajikokeilut kouluympäristössä eivät vastaa sitä, millaista on lähteä esimerkiksi hiihtoladulle omin päin silloin, kun itselle parhaiten sopii ja juuri niin pitkäksi aikaa kuin huvittaa. Lisäksi hän kannustaa liikkumaan ilman minkäänlaisia tavoitteita.

– Kun suorituspaine on pois ja saa itse päättää kaiken, niin on huomattavasti helpompi lähteä liikkeelle.

Vastaavasti myös terveyspsykologian erikoispsykologi Anu Kangasniemi neuvoo aloittamaan liikkumisen rauhallisesti ja asteittain siitä, mikä motivoi ja on kaikkein miellyttävintä. Yksi vaihtoehto on lisätä arjen aktiivisuutta eli esimerkiksi tehdä pihatöitä, käydä marjassa tai kävellä työmatkat.

Jos aloittaminen on vaikeaa ja kaipaa tukea liikunnallisen elämäntavan omaksumiseen, voi kääntyä maksuttoman liikuntaneuvonnan puoleen. Mikäli taustalla on kuitenkin todella kipeitä koululiikunnan kokemuksia tai kyseessä on trauma, Kangasniemi neuvoo käymään keskustelua psykologin tai psykoterapeutin kanssa.

Teksti: Ella Plosila

Kirjoittaja oli työharjoittelussa Liikkuva aikuinen -ohjelmassa keväällä 2023.